Pysähtyminen

"Suutarilla ei ole kenkiä", "minne hukasit itsesi, äiti", "ruuhkavuosiin hukkunut", " Kuka muu muka?" jne... mietin kauan otsikkoa postaukselle. Kaikki kuvaisi sitä. Tuntuu että niin moni kamppailee saman asian kanssa. Mikä meidän ajassa saa meidät parhaassa työiässä olevat uupumaan?  Vaaditaanko meiltä liikaa vai vaaditaanko me itse itseltämme liikaa? 

Sitä olen tässä pohtinut omalla kohdallani. Elämä järjesti aikaa pohtimiselle ja puhumiselle kun en sitä itse osannut kalenteriini varata. Löysin hiljan päiväkirjani, jossa viimeisin merkintä on noin vuoden takaa ja siinä lukee että, tuntuu sille kun pitäisi varata aika puhumaan jollekin. 

Nyt vuoden päästä olen varannut ajan tai keväällä sattunut tapahtuma johti siihen että sain lähetteen tutulle ihmiselle jolla olen vuosien aikana aina silloin tällöin käynytkin. Psykologi kertoi mahdollisuudesta käydä 15 kertaa, jonka jälkeen mietitään jatkoa. Päätin että vaikka olo olisikin hyvä, käytän tämän mahdollisuuden. Ihan itseni ja oman tulevaisuuteni takia. 

En tiedä mitä on vuosien aikana tapahtunut, missä vaiheessa jäin paidanhelmasta jumiin oravanpyörääni ja siinä olen juossut pää kolmantena jalkana osaamatta päästää irti. Kuka muu muka? Kuka muu muka? 

Kymmenen vuotta sitten sain kolmannen lapseni jonka elämän alku ei ollut kaikista helpoin. Juutuin epätoivon ja huolen kuplaan samalla kun otin vastaan kaiken mitä tuli, ilman että minulla oli mahdollisuutta olla pelkäävä ja heikko. Sairaala ja sen eri osastot tuli tutuksi tämän pienen kanssa. Tein useampaan kertaan henkistä valmistelua mahdollisia hautajasia varten. Tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa. Vieraita diagnooseja ja sanoja vilisi lääkärien puheessa ja google ei osannut kertoa niistä mitään. Tai jos osasikin niin kielillä jota en ymmärtänyt. 

Vuodet vieri ja elämä heitti eteen aina vaan uusia ja isompia haasteita. Samaan aikaan minä selvisin, opiskelin ja koitin saavuttaa asioita samalla kun olin hukkua huoliin. Ihmiset hoki "Kun sä oot niin vahva!" , "Aina kun sut näkee, niin sä vaan hymyilet!". 

Ja niin sitä ehkä jollain tapaa myös sairastui siihen vahvuuteen. Alkoi pelkäämään itkua vaikka tiesi sen puhdistavan. Mitä jos se ei lakkaakkaan kun kerran aloittaa? Ja samaan aikaan teki mieli karjua: "Kun minä en ole mikään VAHVA! Olen pieni ja heikko ja mulla on aivan kauhean paha olla!" 

Samaan aikaan päätin että käännän kaiken kokemani vahvuudeksi, enkä halua katkeroitua. Paasasin muille, mutta en ehtinyt itse käsitellä kokemaani. 

Sain elämääni onneksi tukijoita. Pikkuhiljaa huolivuori on purkautunut, on tullut ihmisiä jotka on ottaneet hoidettavasti isoja asioita minun hartioiltani. Olen ottanut puheeksi kipeitä läheisssuhteita, joista olen ollut surullinen. Olen uskaltanut alkaa elämään oman näköistä elämää, vaikka se ei ehkä mahdu muualta asetettuun muottiin. 

Ja mikä tärkeintä itselleni: olen oppinut olemaan heikko ja puhumaan. Tervettä itsekkyyttä, rajojen asettamista ja tunteen puheeksi ottamista, sillä hetkellä kun se tulee. Matka on vielä kesken, mutta tässä on hyvä alku.